Wednesday, February 3, 2010

Elokuva-arvio: Pekka Lehdon "Epäilyksen varjossa"

Helsingissä nähtiin kiinnostava laatudokumentti, kun Pekka Lehdon "Epäilyksen varjossa" sai ensi-iltansa Bio Rexissä, silminnäkijöinä sankka joukko pääkaupungin kermaa. Rusin tapauksen eri vaiheet ovat melkein haihtuneet unohduksen suohon, mutta nyt Pekka Lehto piristi muistia palauttamalla kaiken mieleen. Kummallinen vaikoiluepäily, Rusin oma kamppailu, ja apulaisvaltakunnansyyttäjän syyttämättäjättämispäätös, sitten Rusin oma korvausvaatimus, suojelupoliisiin kohdistunut jonkinlainen ajojahti, viimein suojelupoliisin päällikön Seppo Nevalan ero ja kuolema, sekä Rusin siirtyminen Sveitsiin suurlähettilääksi. Jotenkin noin se meni.

Suoraan sanottuna minä en pitänyt Rusiin kohdistuneita epäilyjä alkujaankaan varteenotettavina. Rusin oma säikähtänyt, järkyttynyt ja hätääntynyt reaktio kertoi kyllä omaa kieltään siitä, että hän oli syytön. Tietysti Rusi pelästyi kohteluaan. Suojelupoliisista soitettiin hänen tyttärensä kännykkään toukokuussa 2002 ja pyydettiin isää puhelimeen. Rusi sai kuulla puhelimessa syytöksen yhteistoiminnasta lukuisten eri maiden tiedustelupalvelujen kanssa. Sitten hänet määrättiin kuulusteluun heti seuraavana aamuna. Hakala-niminen kuulustelija ilmoitti, että Rusia uhkaa elinkautinen. Rusi ja Olli Rehn julkaisivat jo 2003 tapahtumia koskevan jonkinlaisen dokumenttimuistelman otsikolla "Kylmä tasavalta". Siitä ei jäänyt mieleen mitään kovin raflaavaa, paitsi nyt tuo puhelinsoitto tyttären kännykkään. Rusi otti tavaksi kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, myös uudemmassa kirjassaan "Myrskyjen aika".

Periaatteessa supo toimi oikein. On hyvä tietää, että ainakin törkeä vakoilu on rikos, joka ei vanhene koskaan. Tavallaan Rusi teki tietämättään suuren palveluksen lainkuuliaisuuden kannalta. Ei kannata ryhtyä mihinkään, sillä tiedot voivat tulla esille vaikka vuosikymmenien päästä. Jopa vähän epäselvätkin vihjeet, kuten Rusin tapauksessa, voivat johtaa esitutkintaan. Pitäähän epäselyydetkin tai väärät väitteet tarkistaa. Rusi joutui suhteellisen kovaan prässiin, mutta ilmeisesti supon materiaalit antoivat siihen mahdollisuuden. Rusia piti prässätä, ja olihan se omituista, ettei hän muistanut, että eräs tunnettu vakoilupäällikkö aikanaan järjesti hänen Saksan-matkansa. Rusia ei kuitenkaan heitetty selliin tai kidutettu (muistellaanpa mitä tehtiin aikanaan esimerkiksi Kerttu Nuortevalle samassa laitoksessa). Tietysti Rusin kohtelu oli henkistä painostusta, mistä hän saikin korvauksen (valitettavasti se putosi puoleen hovioikeusvaiheessa).

Olli Rehn ryhtyi Rusin asian puhemieheksi. Erityisesti Rusia harmitti se, että asia tuli julkiseksi. Toimittajat olivat päässeet Rusin supo-kuulusteluista perille. Tässä alettiin metsästää myös syntipukkia eli asian vuotajaa. Loppupeleissä outoa oli tietysti se, että apulaisvaltakunnansyyttäjä ainoastaan jätti syytteen törkeästä vakoilusta nostamatta. Tavalliseen vakoiluun ei otettu kantaa, koska syyteoikeus oli vanhentunut. Näin ollen mahdollinen syyllistyminen jäi siis roikkumaan ilmaan (jos Rusin mahdolliseen syyllisyyteen nyt kukaan enää uskoo). Rusin oma mekastaminen asialla vaikutti myös julkisuuden määrään ainakin loppupeleissä, mutta tieto esitutkinnasta vuosi jostakin muualta kuin Rusilta. Mistä, sitä ei tiedetä. Todennäköisesti joku valtiojohdosta oli lörpötellyt toimittajille.

Pekka Lehdon elokuvaan A-sarjan poliitikot ja virkamiehet eivät halunneet mukaan. Filmissä Eeva Polttila lukeekin paljon puhuvia sähköposteja niiltä, jotka kieltäytyivät. Rusin eräänlainen pääsyytetty Paavo Lipponen ei tietenkään kommentoinut, eikä presidentti Halonen. B-sarjasta on paljon poliitikkoja puhuvina päinä laukomassa mitäänsanomattomuuksia, esimerkkinä Heidi Hautala. Hauskin B-sarjalainen on Nobelisti Martti Ahtisaari, joka keskittyy lähinnä kehumaan itseään.

A-sarjan poliitikkoja elokuvaan ei siis saatu, mikä kertoo Rusin tapauksen jonkinlaisesta torjunnasta (tai siitä, että Rusi on tekemässä kärpäsestä härkästä). Sen sijaan kiinnostavinta antia ovat toimittajien haastattelut. Erityisesti Loka Laitisen tarinointi on viihdyttävää, samaten Ylen ja Hesarin toimittajien selvitykset. Otetaan kantaa siihen, että Rusin tapauksessa kyse ei ollut ajojahdista. Toimittajat vähän nautiskelevat kertoessaan aiheuttamastaan vuosisadan tai ainakin vuosikymmenen hässäkästä.

Lehdon filmissä on pari rajua syytöstä. Lehto väittää, että Paavo Lipponen syrjäytti Rusin nostaakseen veljensä Osmo Lipposen UM:ään. Lisäksi filmissä väitetään, että Jaakko Laakso ramppaa koko ajan Venäjän lähetystössä - filmissä puhutaan vihjaavasti "kahvin juonnista"; Loka Laitinen väittää Seppo Tiitisen kuvailleen Laaksoa torakaksi, jonka hän olisi voinut liiskata (Tiitinen korjaa puhuneensa kärpäsestä).

Rusin tapaus on niin kummallinen, että siitä on vaikea aluksi sanoa mitään. Supo siis väitti, että Rusi olisi melkein teininä tai ainakin vastavalmistuneena ylioppilaana ryhtynyt vakoojaksi. Rikos ei tietenkään vanhene, jos henkilö on ollut täysikäinen. Kun ohjelmassa humoristisesti vihjattiin supon väittäneen Rusin vakoilleen jo 14-vuotiaana, mieleeni tulivat Neuvostoliiton lähetystön Helsingissä käyttämät lapsivakoojat. Nehän vasta tehokkaita ovat (väittämättä tietenkään, että Rusi olisi ollut sellainen). Ehkä lapsivakoojia on edelleen, kuka tietää. Eräänlainen nyrkkisääntö vakoiluasioissa taitaa olla se, että vakoojia on siellä, mistä heitä viimeiseksi etsisi. Jos kysymys on siitä, ylittyikö tutkintakynnys, niin tokihan se ylittyi. Ei siihen nyt mitään erityistä tarvita, eikä sen vielä tarvitse merkitä mitään. Se on vähän kuin kutsu työhaastatteluun.

Sitä elokuvassa ei mainita ollenkaan, että Rusi oli ainakaan kohtalaisen taitava sotahistorian tutkija. Hänen lehdistösensuuria jatkosodassa käsittelevä väitöskirjansa on edelleen myös ulkomaisten historioitsijoiden käytössä. Tähän liittyy sellainenkin episodi, että takavuosina erästä venäläistä professoria syytettiin Suomessa julkisuudessakin jatkosodan historian vääristelystä, mutta kritiikki ajautui lopulta syyttelemään Rusin väitöskirjaa painovirheestä.

Rusin jutun lopullinen vaikutus oli supon uudistuminen. Nyt supolla on nuori johtaja, eikä laitoksella ole enää elitististä imagoaan. Sinne on palkattu myös oma tiedottaja, Liinu nimeltään. Hänen tehtävänään on rakentaa ns. imagoa. Vähän aikaa sitten Södikan tiloissa julkistettiin supon historiikki, ja paikalla oli turvallisuuspoliisin koko johto. Varmasti Suomen supo on naapurivaltojen turvallisuuspalveluita parempi. Siitä Rusin tapauksen loppupeleissä melko harmiton lopputulos kertoo. Totta kai Rusi sai kärsimyksistään ansaitun korvauksen. Mutta miten paljon supossa kärsittiin, siitä tämä filmi ei kerro.

Pekka Lehto on tehnyt vetävän elokuvan. Nokkelalla tavalla dramatisoidut, monikerroksiset kohtaukset ovat omaperäisiä ja kiinnostavia. Rusin ja hänen perheensä tunteet on otettava huomioon. Ei ihmistä saa liiskata kuin torakkaa, kuten Seppo Tiitinen selosti Jaakko Laaksoa tarkoittaen. Tosiasiassa supo oli liiskaamassa Rusia. Mistä tässä kaikessa oli kysymys, on vielä jossakin määrin arvoituksellista.